siinähän noita sekunteja ja minuutteja laskeskelin ja totta tosiaan, tosifaneille tarjolla todellinen bonusraita; hyvä saundi :lol: . tuli mieleen Ameriikan syvän Etelän maissipellot..

Joo kyllä sieltä rahina alkaa kuuluun 9min 51 sekendin kohdalla :) Joku jekkuhan se taitaa olla... Mut hyvin rahisee ja ei hullummalta kuullosta...

Tänään Metro-lehden kolumni päättyi sanoihin: "Ei ole aikaa lumoutua toisesta ihmisestä". Ainakin oma elämäni vahvistaa tämän todeksi ja taitaa se olla totta monen muunkin kohdalla. Luulen, että näin kiireinen elämä on lähinnä ikäkysymys. En usko asian olevan näin nuorten kohdalla. Tai ainakin toivon, ettei nuorten elämä ole näin kiireistä. Mutta ajatelkaa, kuinka yksinäisiä meistä tulee, kun ei ole aikaa edes lumoutua toisesta ihmisestä.

Minusta se kuvastaa elämän kiireisyyttä,jos ei ole aikaa luomoutua.Vaarallista,jokaisella tulisi olla aikaa pysähtyä,silloin on myös aikaa paremmin luomoutua milloin mistäkin. :)

Kiireestä: niinpä. Minä pakotan itseni silloin tällöin kesken kiireen pysähtymään ja ihailemaan mitä tahansa mitä sattuu näkymään, vaikkapa auringonpaisteessa hehkuvaa talon seinää, taivasta vasten piirtyviä puun oksia, ratikkapysäkillä värjöttelevää mummoa... Elämästä täytyy lumoutua, se on sen ansainnut. Ja kieltämättä kauneimpien hetkien joukkoon kuuluvat ne, kun on saanut rauhassa uppoutua toiseen ihmiseen ja hänen olemassaolonsa hämmästelemiseen. Eilisaamuna lumouduin talitiaisesta, joka kurkkasi minua keittiöni ikkunasta. Joka aamu tuijotan hetken pihalle, jonka takia muutin siihen taloon jossa asun. Jos en näe joka päivä puita ja taivasta ja muuta luojan luomaa, alan käpristyä kasaan ja kadottaa perspektiivin.

Kyllä minäkin lumoudun hetkestä. Nautin etenkin marraskuun hämmästyttävistä väreistä auringonlaskun aikaan. Tähänhän aika riittää ja sen ehtii huomata kiireessäkin. Mutta toisesta ihmisestä lumoutuminen vie aikaa - suunnattomasti ainakin minulta. Ja nyt tarkoitan lumoutumisella toiseen ihmiseen ihastumista tai rakastumista. Silloin en minä ainakaan mitään muuta pysty ajattelemaankaan saatikka sitten tekemään. Voihan toki lumoutua hetkeksi toisen ihmisen seurasta, älystä, hauskuudesta, syvällisyydestä, pinnallisuudestakin. Ja tällä tavoin kiireinkin ihminen ehkä ehtii lumoutua. Mutta en usko kolumnin kirjoittajan tarkoittaneen tällaista lumoutumista, sillä sana lumoutua on niin vahva, ettei sillä voi tarkoittaa ohimenevää asiaa.

Tapasin tänään naisen, joka oli menettänyt tzunamissa lapsensa ja miehensä. Hän oli itse pelastunut jollain ihmeen kaupalla. Olin kuullut hänestä aiemmin ja miettinyt kuinka rikki olisin itse tuollaisen tapahtuman jälkeen. Ihminen on ihmeellinen. Hän oli hyvin tasapainoinen ja pystyi jatkamaan elämäänsä ja työntekoa. Ihmettelin hänen vahvuuttaan.

Päivi: niin joo sillä tavalla, en tiennyt laajempaa yhteyttä ja merkitystä kun en kolumnia lukenut. Mulle lumoutuminen assosioituu ennemminkin nimenomaan hetkeen. Pitkäkestoinen tutustumisen myötä tuleva tunne ehkä on taas... no, onhan se eräänlaista lumoutumista sekin, varsinkin alkuvaiheessa :) Vuosikausia jatkuessaan keskittymiskykyä onneksi löytyy muihinkin asioihin. Mutta aina on hienoa lumoutua uudelleen samasta ihmisestä, ikään kuin löytää hänet uudestaan, olipa kyse sitten ystävästä, perheenjäsenestä tai rakastetusta. Pekka: Noita tarinoita saa kyllä miettiä ja ihmetellä. Mutta omasta kokemuksesta tuntuu, että ihminen selviytyy mistä vaan kun sen on pakko. Ja onko sen pakko, on lopulta oma valinta. Ainakin itsellä on ollut sentyyppinen kokemus, sellainen tilanne, että on kysynyt itseltään: luovutanko vai en (eli lakkaanko yrittämästä, jäänkö makaamaan ja toivomaan kuolemaa, tulenko hulluksi). Enkä voinut luovuttaa. Jos ei voi eikä halua luovuttaa, sitä vaan kaivaa jostain keinoja mennä eteenpäin. Ihmisen sopeutumiskyky on uskomaton.

Kyllä ihminen sopeutuu monenlaiseen,kun on pakko.Mitä se pakko sitten onkin,elämän halua ,velvollisuutta huolehtia muista.Aina kaikkien voimat ei riitä ja onneksi on mahdollisuus useimmiten saada apua.Nämä erilaiset onnettomuus tarinat ovat hätkähdyttäviä.Ei sitä osaa sanoa miten itse reakoisi vastaavanlaisessa tilanteessa,toivottavasti ei tarvitse sellaista kokea.Erilasten vastoinkäymisten jälkeen on kuitenkin voinut todeta,että ne on ns.vahvistaneet(kuulostaa kliseeltä).Jokatapauksessa sitä olisi varmasti erilainen ihminen,jos ei olisi joutunut pysähtymään ja tutkimaan itseään.Eiköhän se niin ole,että jokaista ns. siperia opettaa.

Kylläpä täällä on nykyään hiljaista. Edes parhaista parhaimman Perunateatterin biisin äänestys ei tunnu innostavan foorumilaisia liikkeelle. Ehkä se on tämä marraskuu ja kasvava pimeys. Minä ainakin haluaisin mennä talviunille ja herätä sitten joskus helmikuussa.

joo, marraskuu...eikä tiedossa oo edes mitään keikkoja jonne pääsis..

Kokonais valtaisesti selkä jumissa, vaikeuttaa ajatuksen juoksua... Tänään eka hieronta ja tuntui että. Hitto mullahan on uusia verisuonia käsissä, jaloissa ja päässä. Mikä ihana olo tila. Seuraavaa kertaa eli torstaita orotellessa...

Niin, on jotenkin apea olotila.Huomenna on onnenkisi tiedossa piristystä...Paulin Heinolan WPK:n keikka! :)

Mä meen Suomi-Armenia futismatsiin, firma sponsaa yheistyökumppaneita katsomaa. Mä vedän Haltin lämpöhousut ja takin päälle, yritän olla näyttämättä Michelinmieheltä :) No kerrankos sitä ollaan futista katsomassa. Eiköhän se flunssakin sitten iske.